Kaikki
alkoi jo siitä kun olin vastasyntynyt. Mitään erityistä tilannetta en
tietenkään voi muistaa, sillä en nyt sentään niin harvinainen ole, että viikon
parin ikäisenä olisin tapauksia alkanut taltioimaan. Kun sodan keskelle
synnyin, olisi voinut tietysti tapahtua aivan mitä tahansa, enkä kovin kaukana
ollut näistä historiallisista Elisenvaaran pommituksistakaan.
Ensimmäiset
muistikuvani syntyivät Vaajakoskella ehkä 4 – 5 vuoden ikäisenä. Silloin
tapahtui myös ensimmäinen seikkailuni kuoleman kanssa, vaikka ei kai se
hengenlähtö tullut edes mieleeni. Ajattelin vain, että varmasti vanhemmat
olivat minulle vihaisia, kun vaatteet olivat märkinä. Olin nimittäin uinut
jäänottoavannossa, jonne laskettelin potkukelkalla. Muutaman vuoden minua
vanhempi Joppe oli mukana, ja niin vain oli Herramme junaillut asian, että
avannon reunalle oli ”unohtunut” jään nostossa tarpeellinen uittohaka, jolla jäitä
kuskanneet miehet olivat nostelleet jääharkkoja avannon reunalle. Kun avunhuudot
näyttivät valuneen kuuroille korville ja olin jo painumassa pinnan alle,
nappasi Joppe apuvälineekseen tuon keksin ja huitaisi niin, että haka tarttui
talvihaalarini olkapäähän. Siitä kaverini sitten veti minut avannon reunalle ja
tosi vilpoisa kotimatka alkoi. Vähän piti kiereksiä lumihangessa, että eivät
ihan heti kotona huomaisi kastuneita vaatteitani. No huomasivathan he, mutta
selkään en sentään saanut, sillä olihan tilanne ollut todella sellainen
”läheltä piti” tilanne.
Ei saanut
Joppe hengenpelastusmitalia, vaikka varmasti olisi sen ansainnut. Kaipa minä
olin jo siihenkin mennessä aiheuttanut niin paljon noita täpäriä tilanteita,
että vanhemmilleni, joille tietysti olisi tuo mitalin anominen kuulunut, ei
edes tullut mieleen, että kyse oli todella ainutlaatuisesta tapauksesta.
Olipa
tapaus ainutlaatuinen tai ei, niin kyllä korkeimmilla voimilla on ollut
kanssani paljon puuhaa, kun ison veden ääressä asuttiin. Kanootilla kaatuminen
oli lähes jokapäiväistä puuhaa, eikä sitä osattu edes ihmetellä. Vaajakosken
voimalaitoksella oli tukkiränni, josta me nappulat laskimme ”uimasillamme” osaamatta
lainkaan varoa pystyssä uiskentelevia uppotukkeja, joista mikä vain olisi
voinut murskata pääkallon. Van eipä murskannut!
Seuraava
hukkumistapaus oli ehkä sittenkin enemmän koominen kuin surullinen, vaikka nyt
hyvin ymmärrän, että olisi sekin voinut päättyä hieman toisin. Kai minä jo
jossakin kymmenen iässä olin, kun seuraava mieleeni jäänyt ”hukkumistapaus”
tapahtui. Siihen aikaa haimme maitoa maalaistalosta lahden takaa. Oli kevät ja
jäät olivat jo heikkoja. Minäkin, jonka tehtäviin tuo maitoreissu kuului, olin
jo kauan kiertänyt lahden ihan varmuuden vuoksi. Taisi olla kiire
jalkapalloharjoituksiin tai jonnekin muualle, mutta päätin vielä kerran
oikaista lahden yli. Kaikki hyvin melkein vastarannalle asti, mutta sitten jää
petti allani. Heitin kädessäni olleen taskulampun pitkin jäätä sinne päin,
mistä olin tullut ja ihan oikeaoppisesti aloin rimpuilemaan jäälle sinne
vahvemman jään puolelle. Huusin apua kuin viimeistä päivää, ja sellaisen luulin
jo tuleenikin.
Avunhuutojani ei kuultu, eikä jäälle nousu onnistunut, sillä jostakin syystä jää ei nyt sitten enää suostunut kantamaan, vaan murtui aina vaan. Lopulta olin niin väsynyt, että en jaksanut tehdä yhtään mitään, joten päätin hukkua ja annoin itseni vajota. Silloin tapahtui tuo yllätys, joka nyt sitten naurattaa:jalat yltivät pohjaan. Olin kamppailut kuoleman hädässä vain reilun metrin syvyisessä vedessä.
Avunhuutojani ei kuultu, eikä jäälle nousu onnistunut, sillä jostakin syystä jää ei nyt sitten enää suostunut kantamaan, vaan murtui aina vaan. Lopulta olin niin väsynyt, että en jaksanut tehdä yhtään mitään, joten päätin hukkua ja annoin itseni vajota. Silloin tapahtui tuo yllätys, joka nyt sitten naurattaa:jalat yltivät pohjaan. Olin kamppailut kuoleman hädässä vain reilun metrin syvyisessä vedessä.
Niin
hain samalla reissulla vielä maidon, kiiruhdin kotiin vaihtamaan kuivaa ylleni,
ja ei kun jalkapalloa potkimaan. Jälleen kerran se kiitollisuus unohtui, sillä
kyllä tässä johdatustakin oli mukana. Jos jää olisi pettänyt metriä
aikaisemmin, eivät jalat olisi enää pohjaa tavoittaneet.
Noiden
monien kokemusten jälkeen ei siis aivan suuri ihme ollut, että kun lääkäri
autokolarin jälkeen sanoi, että minun olisi pitänyt olla kuollut, uskalsin vain
todeta: ”Onhan tässä pahemmistakin paikoista selvitty.”
Kiitos
vain Jumalani. Jos olet säilyttänyt henkeni jotain tarkoitusta varten, niin
kyllä minä osuuteni koetan tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti